Koetko sinä tekeväsi merkityksellistä työtä? Vai työskenteletkö kenties turvataksesi itsellesi merkityksellisten asioiden toteuttamisen? Onko työ itsessään merkityksellisyyttä tuottava asia vai väline merkityksellisyyden etsintään? 

Suomalainen sosiologian uranuurtaja Edward Westermarck (1933) on esittänyt hypoteeseja siitä, kuinka ihmisen moraalikäsitys on muodostunut lajimme evoluutiossa pienyhteisössä yhteisesti koettujen moraalitunteiden kautta. Pienyhteisössä tapahtunut työ on elintärkeän vastavuoroisen altruismin vuoksi suuntautunut myös toisia kohtaan, eikä pelkästään tähdätäkseen yksilön omaan hetkelliseen etuun. Näin moraalitunteet kuten kiitollisuus, sympatiasyyllisyys ja aggressio kaltoin kohtelua tai kohtaamaamme epäreiluutta vastaan ovat ohjanneet tekemistämme.  

Westermarckin hypoteesien tueksi neurologinen peilisoluteoria tarjoaa näkemyksen, jossa havaitsemme vastakkaisen osapuolen kasvoista ja muusta olemuksesta hyvin herkästi ihmisen kokemat tunnetilatPeilisolujen vuoksi empatia ja myötätunto mahdollistuvat. 

Historiallinen, antropologinen ja biologinen näkemys kiteytyy erinomaisesti buberilaisessa ajattelussaBuberin (1993) filosofian mukaan ilman sinua ei ole minuaToisen vuoksi tekemällä olemme historiassa osallistaneet itsemme yhteisöön, kantaneet vastuumme ja kokeneet mielihyvää ja hyväksyntää.  

Uhkana ja mahdollisuutena resurssit 

Monet tunnistanevat toisen ihmisen, yleisemmin asiakkaan, olemuksesta kiitollisuuden kohtaamisen aikana tai sen jälkeen. Eivätkö juuri nämä hetket tee työstäsi merkityksellistä? Sinä muodostat hänet vastaamalla hänen tarpeisiinsa. Hän puolestaan muodostaa sinut tekemäsi työsi kautta. 

Työhyvinvoinnin toteutumista haastavat usein resurssit. Jos toisten hyväksi tekemämme työ tekee meistä hyväksyttäviä yksilöitä ja jos janoamme kohtaamisia tuota tunnetta vahvistaaksemme, eikö olisi oleellista turvata työntekijöille asianmukaiset aikaresurssit tehdä työnsä hyvin?  

Liiketaloustieteen professori Adam Grant on osoittanut kokeellisesti, kuinka mahdollisuus nähdä ja kuulla suoraan oman työn hyödyttävän toista ihmistä saa ihmiset työskentelemään kovemmin (Martela 2015, 125). 

Työtä tehdään entistä vähemmän paikallisesti, eivätkä työn tuloksista hyötyvän henkilön kanssa kasvokkain kohtaamisetkaan ole aina välttämättömiä. Työelämän murros on saattanut viedä meitä poispäin niistä mahdollisuuksista, joissa työn tekeminen toisen hyväksi mahdollistaa merkityksellisyyden tunteen ja saa meidät tuntemaan itsemme arvostetuiksi yksilöiksi. Kasvokkain kohtaamisen poisjääminen vähentää prosessissa tapahtuvaa tutustumista. Tutustuminen olisi kuitenkin edellytys empatian kokemiselle, sillä empatian on nähty syntyvän herkimmin tuttujen ihmisten välillä.  

On siis hyvin ymmärrettävää, jos esimerkiksi minuuttiaikataulut asiakastyössä, toistuvat digiloikat uusine järjestelmineen tai lisääntyvine raportoimisineen saavat meidät ihmettelemään, suuntautuuko työn tekomme järjestelmälle vai apua tarvitseville ihmisille. Heikentynyt hallinnan tunne työssä haastaa sisään rakennettua moraalikäsitystämme ja tarvetta saada itsellemme kiitosta yhteisössämme. 

Välineellinen suhtautuminen työhön asettaa haasteita 

Elintasomme nousu on mahdollistanut meille onnellisuuden tavoittelun vapaa-ajallamme kulutusvalintojen kautta. Välittäjäaineiden tarjoamiin hedonistisiin tunteisiin kuuluu kääntöpuolena kuitenkin turtuminen. Esimerkiksi se materia, mikä aiheutti mielihyvää viime viikolla, ei tunnu yhtä hyvältä ensi viikolla. Olisi surullista, jos asennoituisimme työhön vain tämän kaltaisen hedonistisen oravanpyörän motivoimana, ja jos näkisimme työn vain välineenä oman onnemme tavoitteluun.  

Paradoksaalista on, että yksilöllisen onnellisuuden tavoittelun mahdollistuessa yksin vietetty aika, ja sosiaalinen eristyneisyys (Smith 2018, 73) ovat lisääntyneet samalla aikavälillä, kun elintasomme on noussut huimasti.  

<ALT="Ihminen katsoo puhelintaan.">
Yksin vietetyn ajan määrä on kasvanut digitaalisuuden myötä. Kuva: Eli Murdoch

Teen, siis olen 

Monelle palkkatyö tarkoittaa itsensä ilmaisua tekemisen kautta. Työtä tehdään noin puolet valveillaoloajasta. Usein ajattelemme työnteon myös vastuunkantona omasta elämästämmeelintasostamme ja onnellisuudestamme. 

Saatamme päätyä nyökyttelemään työelämän tiukemmille vaatimuksille turvataksemme palkansaannin. Elintasomme avulla pyrimme mahdollistamaan onnellisuutta, mutta onko riski, että alistumalla emme ole mukana kehittämässä työelämän moraalia? 

Entä jos näkisimme työelämän epäkohdat ensisijaisesti loukkauksena asiakkaita tai jopa kulttuurisia arvojamme kohtaan?  

Entä jos me kaikki suhtautuisimme työhömme enemmän vastuunkantona toisten ihmisten hyvinvoinnista? Olisiko tähän sittenkin biologis-psykologinen perusta, jossa minä ja sinä harmonisesti sulautuvat merkityksellisyydeksi 

Tämä on Antti Savolaisen kolmiosaisen blogikirjoituksen sarjan toinen osa. Antin ensimmäisen blogitekstin “Mistä etsiä työn merkityksellisyyttä?” voit lukea hankkeen blogista

Lähteet:  

Buber, Martin 1993. Minä ja Sinä. Helsinki: WSOY. 

Martela, Frank 2015. Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. Juva: Gummerus Kustannus Oy. 

Smith, Emily Esfahani 2018. Merkityksellisyyden voima. Jyväskylä: Tuuma. 

Westermarck, Edward 1933. Moraalin synty ja kehitys. Porvoo: WSOY. 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *