Hyvän elämän tutkija Frank Martela on lisännyt ansioituneen panoksensa Richard Decin ja Edward Ryanin kehittelemään itseohjautuvuusteoriaan. Hän kuvaa psykologisia perustarpeita motivaatiotimantilla (Martela 2015, 54). Martelan timantin yläosa tiivistyy kysymykseen: mikä tekee elämästä elämisen arvoista?
Motivaatiolähteiksi timantin yläosalle hän luettelee läheisyyden, hyväntekemisen, kyvykkyyden sekä vapaaehtoisuuden. Nämä antavat avaimia merkityksellisyyden löytymiseen. Timantin alaosa kuvaa ihmisen fyysisiä perustarpeita, ja sen motivaatiolähteinä ovat hyväksyntä ja status sekä turvallisuus ja resurssien turvaaminen. Näitä motivaatiolähteitä Martela kuvaa nykyisessä ajassamme hyvän, onnellisen elämän löytymisen vihollisiksi, joskaan hän ei halua kannustaa ketään väheksymään fyysisten perustarpeiden turvaamista. (Mt, 171.)
Martela kirjoittaa resurssipaniikista (mt. 188). Näkisin työnantajatasolla resurssipaniikin ilmenevän erilaisina lisääntyvinä vaatimuksina, ja yksilötasolla yltäkylläisyyden kulttuurissamme haluamme usein jatkuvasti jotakin lisää, elintasostamme riippumatta. Työntekijöinä ajaudumme herkästi tilanteeseen, jossa annamme itsestämme enemmän saadaksemme enemmän. Onko tämä tavoittelemisen arvoista? Ajaako liiallinen kilpailu resrusseista meidät kokemaan epäreiluutta tai tuntemaan itsemme hyväksikäytetyiksi.
Järjestötyössä voidaan ajatella edellä esitettyjen psykologisten perustarpeiden toteutuvan. Vapaaehtoistoimintaa koordinoimalla erilaiset järjestöt tarjoavat ihmisille tilaisuuksia käyttää omaa kyvykkyyttään muiden hyväksi. Tämä tuottaa kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.
Vastavuoroisuuden tunteet
Historiassamme elintärkeää on ollut vastavuoroinen avunanto eli altruismi. Vastavuoroiselle altruismille oleellista on myös maine, eli muiden jakama tieto yksilön reiluudesta. (Tammisalo 2012, 163–218.)
Jos työelämä on äärimmilleen venytettyä kilpailua resursseista, joudummeko erilaisten motivaatiolähteiden ristiriitaan? Tingimmekö maineestamme ja voivatko esimerkiksi verkostot muuttua pikavoittojen tavoittelun alustoiksi? Olemmeko ajautuneet suhteissamme tilanteeseen, jossa toimintaamme ohjaa molemminpuolisen välittömän hyödyn tavoittelu?
Kuinka institutionalisoitu yhteiskunta vastaa sisäiseen tarpeeseemme pyyteettömästä vastavuoroisuudesta? Jos pääsy palveluihin perustuu aineelliseen pääomaan ja kykyyn työskennellä sen tavoittelemiseksi, miten käy niille ihmisille, joilla ei tätä mahdollisuutta ole? Olemmeko kenties nyky-yhteiskunnassa oppineet olettamaan vain rahan mahdollistavan meille fyysiset ja henkiset resurssit onnellisuuteen? Elämmekö vailla mahdollisuutta vastavuoroisuuden synnyttämiin positiivisiin tunteisiin ja yhteisölliseen päämäärään?
Voivatko välittömästä vuorovaikutuksesta ja yksilöllisen tuen tarjoamisesta kiinnostuneet löytää erilaisista järjestöistä kohtaamisen ja vastavuoroisen yhteisöllisen toiminnan paikkoja? Perinteisesti järjestöjen tarjoamalla matalan kynnyksen toiminnalla on ollut merkittävä yhteiskunnallinen rooli kansalaistaitojen oppimisessa ja laajempiin yhteisöllisen päämääriin pyrkimisessä.
Voimaannuttava osallisuus
Kiinnostus ihmisen biologisista ominaisuuksista, maapallon organismien elämän lainalaisuuksista sekä historiastamme ovat asettaneet nykyajan kilpailevan työelämäkulttuurin itselleni ristiriitaiseen valoon. On selvää, että lajityypillinen menestyksemme ja onnellisuutemme ovat jotain muuta kuin omistamista. Menestys ja onnellisuus eivät ole äärimmilleen venytetyn kilpailun, vaan joustavuuden lopputuotteita. Joustavuus ja vastavuoroisuus ovat tarjonneet meille osallisuutta. Luottamus tulevaan on rakennettu kiitollisuuden ja sympatian kautta.
Kiitollisuus ja sympatia tuottavat ”onnellisuushormoni” oksitosiinia, jonka on kokeellisesti osoitettu lisäävän avuliaisuutta (Martela 2018, 132). Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, kuinka työelämään tulisi ensisijaisesti suhtautua, ja millaisten tunteiden ja tekojen mahdollistumiseen työelämässä pitäisi pyrkiä.
Elintasomme nousun on ennustettu ajavan meidät kohti yksilöllisyyttä. Vastaako omistamiseen perustuva onnellisuuden tavoittelu enää siihen tarpeeseen, jota solidaarinen vastavuoroisuus ja yhdessä rakentaminen ovat meille tarjonneet?
Voisiko yhteinen päämäärämme olla ekologisesti ja sosiaalisesti kestävien kulttuurien rakentaminen? Kestävien kulttuurien rakentaminen voisi vastata kohtaamiimme kulttuurievolutiivisiin haasteisiin. Kolmen blogitekstin sarjassani olen pohtinut työn merkityksellisyyttä. Sarjan päätteeksi nivon ajatukseni työhyvinvoinnista seuraavasti: työhyvinvointi muodostuu osallisuuden kautta syntyvästä vastuunkannosta yhteisesti hyväksyttyyn päämäärään.
Tämä on Antti Savolaisen kolmiosaisen blogikirjoituksen sarjan viimeinen osa. Voit lukea aiemmat tekstit:
“Mistä etsiä työn merkityksellisyyttä?”
Työ – päämäärä vai väline?
Lähteet:
Martela, Frank 2015. Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. Juva. Gummerus Kustannus Oy.
Tammisalo, Osmo 2012. Ihmisluontoa etsimässä. Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Helsinki. Hakapaino.
**
Kirjoittaja Humak Kuopion kampukselta valmstunut yhteisöpedagogi (AMK).
