Saavutettavuus, esteettömyys, yhdenvertaisuus, tasavertaisuus, inklusiivisuus, kielitietoinen toiminta, osallisuus ja toimijuus.
Mitä ajatuksia ja tunteita sinulla heräsi, kun luit nämä sanat?
Yhdenvertaisuuslaki, saavutettavuus- ja esteettömyysdirektiivi, saavutettavuusseloste, hankkeen horisontaaliset periaatteet ja kohderyhmien määrittely.
Entä nyt? Sanoja kirjoittaessa huomaan, että vireystilani ja valitettavasti myös stressitasoni nousee. Ajatukset lähtevät laukalle ja yläkroppa jännittyy.
Miksi arvojeni mukaiset, positiivisesti latautuneet sanat saavat minussa ei-toivottuja reaktioita aikaan? Tiedän vastauksen: minusta tuntuu, että tietoni ja taitoni eivät riitä hahmottamaan eivätkä purkamaan yhdenvertaisen osallistumisen esteitä. Silloinkin kun ymmärrän ja osaan, resurssit eivät riitä saavuttamaan niitä tavoitteita, joihin haluaisin yltää.
Mikään ei riitä.
Jos samaistut kokemukseeni, tämä blogi on sinulle. Haluan tässä tekstissä tarkastella, mistä riittämättömyyden tunne nousee. Pohdin myös, kuinka saavuttaa yhdenvertaisuuteen liittyviä tavoitteita aiempaa rennommin.
Mistä riittämättömyyden tunne nousee?
Olen taustaltani kielen ja vuorovaikutuksen tutkija. Vasta viime vuosina työni tavoite on saanut uuden, kuvaavan käsitteen: kielellinen saavutettavuus (linkki avautuu uuteen välilehteen), Yrittäjänä pyrin auttamaan yrityksiä ja yhteisöjä kehittämään vuorovaikutuksen käytänteitä ja toimintaympäristöjä niin, että kaikkien yhdenvertainen osallistuminen on mahdollista. Työskentelen siis tämän blogin alussa esiintyvien sanojen viidakossa päivittäin.
Tällä on kaksi mielenkiintoista seurausta. Kun yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden teemat ovat tulleet elämääni, olen alkanut nähdä aihepiiriin liittyviä asioita kaikkialla. Kun kävelen kirjaston hyllyjen välissä, silmiini osuu juuri näihin aihepiireihin liittyvät kirjat. Kun rentoudun sohvalle katsomaan keskustelua ajankohtaisista asioista, jokin aihe liittyy varmasti alaan. Työvoimapula, opetussuunnitelmauudistus tai viestintä kriisin keskellä – kaikki liitän kielelliseen saavutettavuuteen.
Minua ohjaa vahvistusvinouma eli ympärilläni korostuvat asiat, jotka tukevat omaa käsitystäni. Havaitsen asioita, joissa ihmisten mahdollisuudet saada tietoa ja palveluja tai osallistua yhteiseen toimintaan liittyvät kieleen ja kommunikointiin. Samalla huomaan lukemattoman määrän asioita, jotka pitäisi tehdä paremmin.
Toinen syy, miksi itseäni kiinnostavat asiat nousevat jatkuvasti esille on algoritmit. Hakukoneet ja sosiaalisen median alustat tuovat katseltavaksi sisältöjä, jotka pohjautuvat aiempaan, henkilökohtaiseen toimintaan. Tämän vuoksi juuri minulle nousee hakutuloksiin ja syötteisiin sisältöjä, jotka osuvat tarkkaan kielellisen saavutettavuuden alueelle. (Selko Digitalin Jere Havon ansiosta oivalsin tämän ilmiön erityisesti saavutettavuusalalla työskentelevän näkökulmasta.)
Sekä vahvistusvinouman että algoritmin räätälöimät sisällöt ovat hieno asia, sillä saavutettavuusalan parhaat asiantuntijat, vinkit ja tietopaketit tulevat luokseni etsimättä. Ympäröivä maailma näyttää juuri minulle siltä, että aiheisiin liittyvää tietoa ja taitoa on valtavasti. Ja usein muilla paljon enemmän kuin minulla. Jo orastava kiinnostus jotain aihetta kohtaan voi tuoda tunteen, että oma osaaminen ei riitä.
Kuinka rentoutua ja silti pyrkiä parempaan?
Kokemukseni on, että saavutettavuuden edistäminen tyssää usein siihen, että lannistumme liian suuren tehtävän edessä. Kun olen ollut mukana esimerkiksi järjestämässä tilaisuutta, mieleeni on pulpahdellut useita saavutettavuuteen liittyviä tehtäviä (esim. tilan esteettömyys, tulkkaus ja selkeät opasteet). Saavutettavuuden tehtävälista on tuntunut liian pitkältä, joten olen päättänyt, että järjestän tilaisuuden ”tämän kerran” matalalla profiililla.
Jos en kykene erinomaiseen suoritukseen, en edes yritä. Silmät kiinni ja menoksi. Tuttua?
Jotta en uuvuttaisi itseäni ja muita suhteettoman suurilla tavoitteilla, enkä lähtisi välttelyn tielle, olen ottanut käyttööni kaksi keinoa.
Ensimmäistä keinoa kutsun maiseman kyseenalaistamiseksi. Kun tiedostaa, että vahvistusvinouman ja algoritmien vuoksi aihepiirin uusin tieto ja osaavimmat ihmiset valikoituvat juuri minun havaittaviksi, voi tarkastella omaa osaamista realistisemmin ja armollisemmin. En sittenkään ole tietämätön ja jäljessä kaikkia muita. Maisema kyllä näyttäytyy ylitsevuotavalta ja huomaan asioita, joita en ole osannut vielä tehdä, mutta todellisuudessa osaan ja tiedän jo paljon. Ei ole mitään syytä lannistua.
Kuva: Eli Murdoch
Toinen keino on perinteinen ”yksi asia kerrallaan”. Palaan aiempaan esimerkkiini eli tilaisuuden järjestämiseen. Viime keväänä järjestin webinaarin ja halusin tehdä tilaisuudesta saavutettavan. Sen sijaan, että lannistuin pitkän työlistan edessä, päätin hoitaa yhden – ja vain yhden – itselleni uuden asian kuntoon.
Pidin huolen, että tutut asiat hoidin hyvin ja lisäsin tehtävälistalle uutena asiana kirjoitustulkkauksen järjestämisen tilaisuuteen. Kirjoitustulkkauksen järjestäminen ensimmäistä kertaa vaati paljon työtä, mutta työkuorma ei ollut liian suuri.
Tuloksena oli aiempia webinaarejani saavutettavampi webinaari. Tärkeintä kuitenkin oli, että minulle muodostui uusi rutiini kirjoitustulkkauksen järjestämiseen. Ensi kerralla valitsen taas yhden uuden saavutettavuuteen liittyvän tavoitteen.
Nämä kaksi, maiseman kyseenalaistaminen ja eteneminen yksi asia kerrallaan, ovat tuoneet itselleni rentoutta ja iloa saavutettavuuteen pyrkiessäni. Rennosti ja määrätietoisesti yksi asia kerrallaan.
Kirjoittaja toimii Raami kehittämispalvelut Oy:n yrittäjänä (linkki avautuu uuteen välilehteen).
Tutustu myös:
JärKeä-hankkeessa tuotetun Hyvinvoiva järjestö -sivuston kognitiivisen saavutettavuuden osuuteen (linkki avautuu uuteen välilehteen)
Ydinasia – Kielellinen saavutettavuus sosiaali- ja terveyspalveluissa (2021–2022) -hankkeen sivuihin (linkki avautuu uuteen välilehteen)
